ei-niin-välttämätön-mutta-niin-aiheellinen-avautuminen

 Jussi on onneksi niin ihana!

Olen todella sosiaalinen ja kerään nopeasti uusia ihmisiä ympärilleni. Joskus he pysyvät siinä pitkään, joskus eivät. Mutta mikään ei ole niin ahdistavaa ja ärsyttävää, kuin omistushalu toista ihmistä kohtaan. Tässä tulee toverit pieni tarina viime päivistäni.
Tapasin netissä viikonloppuna erään herran, joka vaikutti ihan mukavalta ja vaihdoimme jossain vaiheessa skypet jne. Kaikki oli ihan normaalia; keskiyön skype- keskusteluita ja kuulumisten vaihteluita pitkin päivää. Sellaista ihan perus settiä.
Toissailtana minulla oli huono olo henkisesti, johtuen kofeiinista ilta-aikaan. Se ei ole koskaan hyvä idea, mutta nykyisen kiireisen elämäni vuoksi välttämätön paha.
Tulin myöhään illasta kotiin Jussin luonta, jonne olin suoraan töistä mennyt. Hain välissä nopeasti kameran kotoa ja jatkoin matkaa ja vietimme hyvää aikaa koko illan ruoan, valokuvauksen ja Bonesin äärellä.
Nyt kuitenkin minua ahdisti kaikki. Ajattelin, mitä kaikkea selittämätöntä pimeys olisi tarjoamassa minulle, kun vähiten odotan ja alakerran suihkutilat ovat aina hiljaisuuden laskeuduttua, kuin vanhojen linnojen vankityrmät. Odotin milloin joku mörkö iskee kiinni. Siihen liittyy aiemmin illalla tapahtunut outo sattumus Jussin luona, joka ei ole ensimmäinen.
Istuin sohvalla, Jussi oli keittiössä, ja meidän välissämme oli kirjahylly seinää vasten, jonka päällä istui nukke. Yhtäkkiä se nukke vain tipahti lattialle. Jussi sanoi, ettei niin ole koskaan käynyt enkä ymmärtänyt miten niin tukevasti istuva muovinainen voi vain tippua alas, ilman mitään ilmavetoa tai tärähdystä. Mutta kuten jo sanoin, tämä ei ole ainoa outo juttu joka Jussin luona on sattunut.
No, kotimatka on aina pelottavaa uimarannan läpi, koska se ei ole ollenkaan valaistu. Mikaelin konserttitalon pihalta tulee vähän valoa vastarannalle ja katuvalot polun toiselta puolelta valaisee todella himmeästi askelmia. Kyttään aina taakseni useaan kertaan, koska olen varma että metsikössä voi olla joku joka yllättää minut takaa.
Onneksi olen ollut tähän saakka väärässä joka kerta, mutta se nostaa adrealiinin korviin saakka.
Kotona sitten suihkussa muistan aina kaikkien elokuvien ja sarjojen klassikko-quoten: Henget ovat takertuneet ihmisiin, ei paikkoihin.
Ja kyllä nyt myönnän olevani taikauskoinen ja uskon yliluonnolliseen. En niinkään pakkomielteisesti jahtaa ufoja tai nuku kummitustaloissa (vaikka olen miettinyt, kuinka siistiä sekin olisi), mutta uskon asioihin joita emme välttämättä voi nähdä. Olen myös kuullut ystäviltäni niin paljon omakohtaisia tarinoita, ettei minulla ole syytä uskoa toista.
Kun suihkun jälkeen kiipesin takaisin yläkertaan huoneeseeni, minun oli pakko vielä avata telkkari. Tiesin, etten näiden ajatusten jälkeen pysty nukkumaan suoraan. Istuin sängyllä yöpaidassa ja katsoin rikostutkija- sarjaa, jota en ole katsonut koskaan kokonaista jaksoa. Se kuitenkin rauhoitti mieltäni ja samalla skypeen alkoi virrata viestejä puoli anonyymeiltä ystäviltäni. Kävin todella lyhyillä vastauksilla keskustelua ja lopuksi näistä yksi ilmeisesti koitti lohduttaa minua sanomalla, että hän on aidosti kiinnostunut minusta oikeasti ja on ihastunut minuun.
Hei sinä, me olemme tunteneet tuolloin max kolme päivää ja en tiedä edes, miltä näytät tai sinä varsinkaan tiedä minusta mitään; älä sano noin, se on enemmän pelottavaa kuin hurmaavaa.

Eilen keskustelu taas jatkui ja alkoi suunnilleen näin:
Hän: Moi. Miten menee?
Minä: Moi, ei ihmeempiä. Kaveri yökylässä.
(Jenna tuli jumittamaan mun sängylle).
Jopa tähän saakka se kiva keskustelu sitten jäikin, kun seuraava kysymys ilmestyi ruudulle. Sen jälkeen koko iltani oli pelkkää ärsyyntyneisyyttä, vaikka olin juuri löytänyt sieluntoverin toista kautta (vitsailimme tämän ulkomaalaissyntyisen, toisen miehen kanssa, että meidän täytyy olla kyllä jotain sieluntovereita, koska olimme niin samanlaisia).
Tämä myrkyllinen keskustelu alkoi niinkin viattomasti, kuin: Okei, onko kaveri tyttö vai mies?
Miksi.. Ei!
Ja mitä väliä sillä on, onko ystäväni mies vai nainen? Sen ei pitäisi todellakaan olla mikään ongelma, ei varsinkaan hänelle. Kysyin häneltä tätä samaa ja hän heitti seuraavan pommin: No kun mua haluttaa tietää harrastatteko seksiä.
Argh, jopa tämän uudestaan läpi käyminen tässä saa mun pään räjähtämään. Päätin sitten tehdä kantani selväksi ihmiselle, jota en tunne, en ole ilmentänyt minkäänlaista romanttista kiinnostusta häneen tai mitään muutakaan, mistä voisi saada kuvan että olen päättänyt sitoutua tähän ihmiseen. Hän vain itse on luonut minusta kuvan päässään, johon on takertunut ja sitoutunut.
Ilmoitin asiallisesti pienen sarkastisen vitsin jälkeen, ettei sillä pitäisi olla mitään merkitystä hänelle, koska en tietääkseni ole sitoutunut tai lupautunut hänelle mitenkään. Tästä alkoi puolustaminen, että ei se kuulukaan eikä minu tarvitse kertoa jos en halua ja ei kanna asiasta kaunaa jne.
Tässä välissä päätin vaihtaa aihetta, koska halusin päästä keskustelusta yli. Tein kantani selväksi ja hän ilmeisesti oli ymmärtänyt asian ja kunnioitti sitä. Kyselin kuulumisia ja vastauksen jälkeen hän päätti jossain mielenhäiriössä lisätä: se, ettet vastaa kysymykseen kertoo jo paljon mut no hard feelings.
Onko tää jätkä tosissaan? Tuo nimenomaan on katkeruutta ja provosointia. Tässä vaiheessa päätin sitten antaa kuulua, koska minua a. ärsytti niin paljon se, mitä hän olettaa minusta b. koska minut on yritetty selvästi kahlita ja omistaa, vaikka itse en tunne mitään.
Vastasin tuohon väitteeseen, että mua loukkaa se, miten mun sosiaalinen elämä on hänelle niin pakkomielle nyt tai se, että onko mun ystävä nainen vai mies. Ja etten minäkään kyseenalaista tai kritisoi hänen valintojaan meidän keskusteluissa, koska ne ei ole mun asioita.
Sitten laitoin hetken argumennoinin jälkeen kuvan missä Jennan kanssa tuimailtiin, että tässä on nyt mun "panokaveri".
Hän puolustautui, ettei olettanut niin, vaan kysyi.
Miksi minä en ottanut sitä sitten noin? Miksi minun korviini se kuullosti enemmän syytökseltä, kuin normaalilta uteliaisuudelta? Hän sitä paitsi itse sanoi; toi sun vastaamattomuus kertoo jo paljon.
Käytin tätä sitten tuohon vasta-argumentiksi. Siihen sain päätettyä sen keskustelun ja näin sain novellin aikaiseksi blogiin. Oli vain pakko jakaa tämä sydämeltä, koska vittuun tuollaiset ihmiset, jotka luulevat että toisen voi omistaa. Me emme kuulu kenellekään muulle, kuin itsellemme.
Ja meitä pitäisi arvostaa nimenomaan sellaisina, kuin olemme: uskomattoman ihanina persoonina.

ps. toinen kamala asia on ventovierailta se, jos he kutsuvat hellyyttelynimillä. Niin ahdistavaa olla 'murunen' tai 'kaunokainen' jollekin, ketä et tunne. Se on halventavaa. 

pps. panikoin jo nyt sitä, että viikonloppuna saan ilmeisesti brittivieraan tänne. perhosia mahassa, sirkkelit siipien tilalla.